Välillä pääsee kirjoittamaan tänne ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mukavaa vaihtelua. Edellisen kerran kun meistä kuului jotain makasimme toipilaina Kampalan hotellissamme. Turvotukset laskivat kuitenkin nopeasti, ja pääsimme toteuttamaan matkamme viimeisen osan: retken päiväntasaajalle ja Ssesen saarille keskelle Victoria-järveä.
Tiistaiaamuna kokosimme itsemme ja tavaramme, ja suuntasimme Matatuasemalle. Nappasimme ensimmäisen etelään suuntaavan auton ja jäimme pois päiväntasaajalla. Paikkaan oli keskelle maantietä piirretty viiva rajan merkkaamiseksi, ja pystytetty pari turistikojua ja kahvilaa. Joimme tapauksen kunniaksi virvvoitusjuomat puolet porukasta pohjoisella ja puolet eteläisellä pallonpuoliskolla, ja ostelimme pari matkamuistoa. Mm. afrikkalaiset rummut olivat viivan eteläisellä puolella huomattavasti halvempia, niitä tarttuikin allekirjoittaneelle mukaan kaksi.
Päiväntasaajalta suuntasimme ylitäydellä matatulla kohti satamakaupunkia Masakaa, josta oli tarkoitus napata jatkokyyti lauttarantaan. Vaalea Viikinki(tm) ei kuitenkaan paikallista joukkoliikennejärjestelmää vieläkään kunnolla tajua, niinpä kajautimme komeasti ohi linkkipisteestä ja jouduimme palaamaan takaisin henkilöauton kyydillä. Sillä aikaa lauttamatatu oli jo ehtinyt lähteä, ja jouduimme turvautumaan toiseen henkilöautokyytiin. Autoon pakattiin seitsemän ihmistä, neljä eteen ja kolme taakse, ja kuski roikkui puoliksi ikkunasta ohjatessaan. Tässä vaiheessa jätimme myös päällytetyt tiet taaksemme, nopeasti auto oli täynnä punaista tomua ja hiekkaa. Kun viimein saavuimme lautalle, olimme aikamoinen näky.
Lauttamatkan aikana hommasimme bussikyydin saaren suurimpaan kaupunkiin (eli käytännössä pieneen kyläpahaseen) Kalangalaan. Bussi oli aivan täyteen ahdettu, ja saaren tiet juuri sellaisia viidakkopolkuja kuin saattaa olettaakin, joten matka oli hyvin rattoisa. Vanhan linja-auton paras puoli oli huippuunsa viritetty iskunvaimennusjärjestelmä: jousitus oli trampoliinitasoa. Kun vielä istui taka-akselin päällä, kävi pylly parhaimmillaan puolen metrin korkeudessa.
Kun viimein saavuimme Kalangalaan oli pimeä jo laskeutunut (täällä tulee OIKEASTI pimeää), eikä hotellista vielä ollut tietoakaan. Olimme kuulleet etukäteen parista rantavaihtoehdosta, ja avuliaat paikalliset osoittivat meidät pienelle rantaanpäin viettävälle viidakkopolulle jota lähdimme taskulamppujen voimin seuraamaan. Kauniimman sukupuolen edustajamme könysi mutkaisella ja kivikkoisella polulla pari kertaa hyvin lahjakkaasti, ja rinteen alla olivatkin auringon polttamat jalat jo kohtuullisen riekaleina. Löysimme tiemme leirintäalueelle jossa istuimme hetken ja teimme jatkosuunnitelmia. Kuulimme että seuraamalla rantaa viidakon poikki törmää kohtuullisen nopeasti ainakin johonkin hotelliin, ja paikattuamme Alinan jalan työnsimme päämme rohkeasti pusikkoon. N. 20 minuuttia myöhemmin taisteltuamme lepakoiden, muurahaisten ja tulikärpästen kanssa, putkahdimme ulos metsiköstä piikkilanka-aidan läpi puhtaan valkoiselle rantahietikolle. Hotellimme oli löytynyt.
Nyt loppuu taas nettiaika, toivottavasti saa vielä kirjoiteltua lisää myöhemmin. Koneemme lähtee jo illalla kohti Suomea, joten matka-aika käy jo vähiin.
