artikkelit

Pääkirjoitus

Veikko Eranti

Alueellistakaa!

"Ihmisiä pitää pakottaa ajattelemaan", totesi ulkoministeri Erkki Tuomioja Nufitissa, ja samaan hengenvetoon ilmoitti ettei "näe eroa filosofian ja politiikan välillä." Koska filosofia on pohjimmiltaan ajattelua, saadaan tästä, että ihmisiä pitäisi pakotta politikoimaan. Ja meidän ulkoministerimmehän ei voi olla väärässä, joten meidän on toteltava. Eikö?

No ookoo. Protu on kuitenkin poliittisesti sitoutumaton järjestö, joten milläs poliitikoit? Tässä kohtaa nousee pystyyn keskustalainen sormi: alueilla! Alueellinen on poliittista! Ne helsinkiläiset loiseliöt, hiljattain merestä nousseet selkärangattomat kuvittelevat omistavansa tämän järjestön. Barrikadeille, pidetään Protu muuallakin Suomessa!

Huonoja uutisia vallankumouksellisille: me ehdimme ensin. Keskustelun ja puntaroinnin jälkeen päätti hallitus panostaa alueelliseen tasa-arvoon oman mukavuutemme ja näennäisen tehokkuusedun sijaan, ja jatkaa seminaarien hajasijoittelua pitkin Suomea. Tällä kertaa maaginen mysteerikiertue laskeutuu Ouluun. Ja siellä voi sitten jokainen taas politikoida mielin määrin, kuten sivut 7 ja 21 kertovat.

Takaisin hakemistoon

Puheenjohtajalta

Matti Mäkelä

Onko vaikeaa olla oikeassa?

Eikö olekin käsittämätöntä, miten hitaasti ihmiset, varsinkin aikuiset, tajuavat olleensa väärässä? Aivan erityisen hitaasti vääristä käsityksistään luopuvat ne, jotka ovat vallassa, ja joiden siis asemansa perusteella pitäisi ymmärtää totuus muita nopeammin.

Oikeassa oleminen on kivaa. Opettajat kehuvat ja muutenkin tuntuu aika messevältä, kun tiesi paremmin kuin muut, miten asia onkaan. Voi olla, että seuraavalla kerralla minulta kysytään taas, miten arvelen asian olevan, ja ehkä muut jopa noudattavat neuvojani. Parhaimmillaan siitä voi tienatakin, jos onnistun vakuuttamaan jonkun siitä, että olen yleensä oikeassa.

Kaikkein hauskinta on olla oikeassa yhdessä toisten oikeassa olijoiden kanssa. Silloin voi varmistua siitä, että on aivan oikeasti olemassa, koskapa kaikki nämä muutkin ovat samaa mieltä. Siitä tietenkin seuraa, että nuo toiset (vallassa olijat, aikuiset, tytöt, pojat, kommunistit, kristityt, vääränväriset, vammaiset tms.) ovat väärässä. Niin maailma tulee selkeämmäksi ja elämä helpommaksi.

Oikeassa olemisen haittapuolia harvemmin mietitään. Niitä kuitenkin löytyy varsin vaivatta.

Kaveriporukassa voi käydä niin, että oikeassa olijaa aletaan syrjiä. Häntä voi kutsua saksalaisperäisellä haukkumanimellä "Besserwisser", eli paremmin tietäjä (huomatkaa, tiesin tämänkin...). Hänet voidaan leimata p_nnuolijaksi, leuhkaksi tai pyrkyriksi. Häntä voidaan yrittää joukolla kampittaa tai vain yksinkertaisesti jättää pois siitä oikeasta kivasta, jota tavalliset talliaiset keskenään pitävät.

Turhauttavaakin se voi olla, että aina on oikeassa. Sehän ei nimittäin riitä, koska toiset eivät yleensä hevin usko olevansa väärässä. Niinpä porukka ei myöskään ala toimia niin kuin oikeassa olija ehdottaa. Paitsi, että pahimmassa tapauksessa porukka alkaakin toimia niin kuin ehdotettiin, mutta juuri sen verran väärin, että koko ajatus menee kiville.

Viisauden ja ymmärryksen näkökulmasta oikeassa oleminen on peräti vaarallista. Kun tietää olevansa oikeassa, on vaikeaa kuulla, että asiasta saattaa ajatella aivan toisinkin. On vaikeaa avautua sille mahdollisuudelle, että muut eivät kerta kaikkiaan ymmärrä edes puhettasi saati ajatuksiasi. On vaikeaa ihailla toisen loistavia mutta voi niin väärinkäsitysten läpitunkemia kysymyksiä. On kerta kaikkiaan vaikeaa viisastua enempää.

Jos nyt kuitenkin ajattelisin, että olisi hyvä olla joskus väärässä, tai ainakin epävarma siitä olenko oikeassa, törmään vielä kahteen vaikeuteen. Ensimmäinen on, että olen oikeassa. Jos ulkona sataa lunta, on ihan turha olla olevinaan niin kuin ulkona ei ehkä sataisikaan lunta. Toinen vaikeus on se, että muutkin odottavan minun olevan oikeassa. Niinpä epäilyni herättää heti vastarintaa, ja minulle osoitetaan nopeasti oma paikkani. Minun kuuluu olla oikeassa.

Prometheus-leireillähän ei kasvateta oikeassa olijoita, eihän? Meidän tapanamme on herättää kysymyksiä ja pohdintaa, luottamusta ja avoimuutta, tunteidenkin kohtaamista ja iloa oivalluksista. Sitä samaa teimme Nuorten Filosofiatapahtumassa, ja yhä uudelleen ohjaajakoulutuksissa. Me teemme sen paremmin kuin muut. Niin luulen. Mutta ihan varma en kyllä ole.

Masi

Takaisin hakemistoon

Nufit numero neljä

Miten paha syntyi?

Tiesitkö, että Jumala on hyvän tahdon ja liberaalin ajattelun täyttämä subjekti, joka haluaa sallia olemassaolon jopa äärimmäiselle vastakohdalleen eli Saatanalle? Ja lopulta Jeesus tapet tiin ristillä vapaan tahdon vuoksi. (Serafim: Onko ihminen paha?) Tai toisaalta ehkäpä kyseessä oli vain freudilainen alkumurha, jossa yhteisön koossa pitämiseksi pahuus materialisoitiin yhteen syntipukkiin ja sitten murhattiin rituaalisesti. (Nevanlinna: Pahuuden kova ydin)

Neljäs Nuorten filosofiatapahtuma ei jättänyt osallistujiaan kylmiksi. Viikonlopun mittainen keskusteluvyörymä tarjosi haastavia keskusteluja politiikasta uskonnon kautta tieteeseen ja tietysti filosofiaan. Muutamaa teknistä järjestelyä lukuunottamatta tapahtuma sujui täydellisesti ja keräsi lähemmäs yhdeksän sataa osallistujaa.

* * *

Lähes massiivista vuotuista tapahtumaa seuratessa herää mielenkiinto järjestelyitä kohtaan. Kuka kaiken tekee ja millä tavalla? Langan päässä Nufit-työryhmän puheenjohtaja Jouni Westling.

"Tapahtuman ideointi aloitettiin heti edellisen tapahtuman päätyttyä viime vuoden tammikuussa", Jouni kertoo. "Aluksi on valittava aihe." Viime vuonna kilpailevana vaihtoehtona Pahuudelle oli Kauneus. Miksi Pahuus? "Halusimme aiheen, joka oli riittävän laaja ja josta oli helppo keksiä mielenkiintoisia keskusteluja. Emme ainakaan toistaiseksi pyri keksimään aihetta ajankohtaisten tapahtumien pohjalta vaan tehtävä jää yksittäisille alustuksille. Järjestämisen alkaessa pyöriä rutiinilla voisimme kokeilla jotain hieman kunnianhimoisempaakin".

Työryhmä käyttää koko kevään pelkkään ideointityöhön, jossa käydään läpi aihe ja kerätään kasaan kaikki mahdolliset ajatukset. Vasta syksyllä siirrytään käytännön töihin. Ideoista rankataan parhaat ja niille yritetään löytää alustajat. "Alustajien valinnoissa kiinnitämme huomiota sukupuolijakaumaan ja siihen että löytyy muutama iso nimi, joiden avulla tapahtuma myydään medialle", Jouni selittää. Tapahtuman filosofispainotteisesta nimestä huolimatta filosofia ei ole ainoa ala, jolta puhujia haalitaan. "Pyrimme hankkimaan tasaisesti edustajia filosofian, taiteen, luonnotieteiden ja politiikan aloilta. Tärkeintä on kuitenkin, että alustaja osaa puhua ja on kiinnostava".

"Työryhmän päädyttyä yhteisymmärrykseen jonkun alustajan valinnasta on yllättävän helppoa saada hänet suostuteltua tulemaan. Hankaluuksia on aikataulujen ja yhteystietojen hankkimisen kanssa, mutta kukaan ei ole kieltäytynyt kiinnostuksen puutteesta", kertoo Jouni. Päinvastoin, vaalivuonna silloinen pääministeri Paavo Lipponen oli itse yrittänyt tarjoutua alustajaksi.

* * *

Tapahtuman toimintatapa on siis julkisesti hyväksi koettu ja korkeat kävijäluvut osoittavat että homma uppoaa myös kohderyhmään. Tänä vuonna kävijämäärät kuitenkin laskivat hieman edellisiin kertoihin verrattuna. "Pyrimme intensiivisempään ohjelmaan, jotta kukaan ei joutuisi puhumaan puolityhjälle salille. Kävijämäärä tuntuu riippuvan suoraan alustajien määrästä ja nimekkyydestä", Jouni selventää. "Muutama peruminenkin tuli aivan viime metreillä. Ensi vuonna pyrimme nostamaan alustusten määrän viiteentoista."

Kuluneiden neljän vuoden aikana Nufitin konseptia ei muutamaa teknistä muokkausta lukuunottamatta ole lainkaan muokattu. Tuleeko menestys säilymään ikuisesti? "Kuulemme mielellämme etenkin nuorten osallistujien mielipiteitä tapahtumasta. Tähän mennessä yleisö on ollut erittäin tyytyväistä, eikä tarvetta muutoksiin siksi ole ollut."

* * *

Uutta tapahtumaa järjestetään jo nyt ja lehden ilmestymisaikaan sekä sen aihe että ajankohta on päätetty. Työryhmä istuu kamarissaan pohtimassa valitsemansa aiheen eri aspekteja. Nufit on esimerkki ideasta, joka on loistava, mutta jonka toteutus on vielä parempi. Jään innolla odottamaan viidettä tapahtumaa.

Jehki Härkönen

Takaisin hakemistoon

Nauraen kohti kuolemaa

Eine Toivonen, 79, on sairastanut syöpää jo kohta kahden vuoden ajan. Alle kolmen kuukauden kuluttua, huhtikuun 8. päivä, hän täyttää 80 vuotta – jos täyttää. Eine, mitä ajattelet kuolemasta?

On tammikuinen sadesää ja kävelen hermostuneena kohti Haagassa sijaitsevaa Terhokodin saattokotia. Olen viimeiset kaksi päivää yrittänyt kerätä rohkeutta ehkä tähän asti vaikeimpaan haastatteluuni. Hoitaja, jonka kanssa olin haastattelusta sopinut, ohjaa minut naulakolle ja pyytää odottamaan, että hän hakee potilaan paikalle. Odotan tapaavani synkän, puolisokean, heikkokuntoisen, ääneltään käheän ja lähestulkoon hengityskonetta mukanaan raahaavan vanhuksen. Yllätys on suuri, kun vastaani kävelee vain hivenen harmaa iloinen rouva, jonka ajatus on skarppi kuin kenellä tahansa meistä ja joka turvautuu liikkumisen tueksi ainoastaan lyhyeen kävelykeppiinsä. Onko se kuoleva syöpäpotilas hänen takanaan vai missä?

Istumme Einen kanssa alas sohvalle siinä lojuvan nallekarhun viereen. Terhokoti on kieltämättä sympaattisen oloinen paikka. Eine on käynyt täällä viikottain syyskuusta lähtien.

- Kuolevalle potilaalle sanotaan saattohoitoa aloitettaessa, että nyt sitten lähdetään parantamaan elämän laatua ja nautitaan siitä, Eine selittää.

- Se tuntui niin ristiriitaiselta, että kun tietää kuolevansa, niin muka opettelisikin uudelleen nauttimaan tästä elämästä. Eihän niin voi ajatella! Mutta ne oli siinä kuitenkin ihan oikeassa, olen niin nauttinut tästä ajasta täällä.

Pidättyväiseksi ja sisäänpäin suuntautuneeksi itseään kuvaava Eine alkaa puhua ennen ensimmäistäkään kysymystäni. Joskus kahdenkymmenen minuutin päästä saan yhden suunvuoron ja vasta kolmen vartin jälkeen tilaisuuden esittää omia kysymyksiäni. Hän jakaa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan auliisti. Hän kertoo parin vuoden takaisesta sairastumisestaan paksusuolensyöpään ja ajastaan syöpäklinikalla ja leikkauksissa sekä sytostaattien nauttimisesta ja niiden epämiellyttävistä sivuvaikutuksista. Välillä hänen tilansa alkoi näyttää paremmalta, mutta sitten viime heinäkuussa se kuitenkin huononi entisestään.

- Silloin minulle kerrottiin, että nyt se syöpä oli levinnyt maksaan. Ja sen minä tiesin, että kun se maksaan menee, niin siitähän ei sitten enää selviä.

- Mutta se oli oikeastaan hyvä, että se meni niin. En sitten ruvennut enää elättelemään mitään toiveita ja harhaluuloja.

"Ei tämä ole mikään draama meille"

Eine ei oikein vastaa mielikuvaani kuolevasta potilaasta. Monista kysymyksistäni huolimatta hän ei suostu myöntämään pelkäävänsä kuolemaa hetkeäkään. Hän ei murehdi, hän ei haaveile enemmästä ajasta maan päällä.

- En ole yhtä ainutta kyyneltä vierittänyt, en yhtä ainutta. Ja tämä on ihan totta.

- Olen selvittänyt itselleni kaikki ne asiat, mitä haluan selvittää. Mitään en jää murehtimaan, enkä kaipaa elämääni yhtään useampaa päivää, kuin mitä minulle sitten annetaan.

Eine kuvailee elämänsä vuosien varrella olleen varsin tasainen ilman erityisiä huippukohtia. Hän on ollut onnellinen ja elänyt aina hetkessä. Suhtautumista sairauteen on varmasti helpottanut myös se, ettei hän ole koskaan liiemmin ajatellut tulevaisuutta tai suunnitellut, miten vanhaksi haluaa elää. Hänellä on takanaan pitkä, 57 vuoden onnellinen avioliitto ja läheiset lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, yhteensä 16 kaikkiaan. Hänellä ei ollut mitään pitkää ammatillista uraa, joka olisi asettanut hänelle korkeita suorituspaineita.

- Minulla ei ole aiemmin ollut mitään suuria sairauksia, joten pakostahan sitä täytyy joskus tulla jokin vastaan. Ajattelin sitten, että tämä on mun tautini, mä hyväksyn tämän ja kaiken, mitä tämän myötä tulee. Sanoin miehelleni, että tämä ei ole mikään draama meille, me otetaan tämä vastaan juuri tämmöisenä kuin se on.

- Olen elänyt erittäin hyvän elämän, en voi yhtään narista. Se olisi suorastaan rumaa. Jos vaikka valittelisin, että miksi minä, niin totta kai minä, kun niin moni muukin!

Päätös hoidon lopettamisesta oli hänelle lopulta helppo. Elokuussa Eine odotti miehensä kanssa syöpäklinikan vastaanotolla ja ihmetteli, mikä lääkärillä kesti, kun tämä ei ottanut heitä vielä vastaan. Kun lääkäri lopulta päästi heidät sisään, muuten hyvin iloinen ihminen näytti Einestä silminnähden surkealta.

- Hän selitti, että hänellä on niin vaikeaa, kun hänen nyt pitäisi yrittää löytää tähän vielä jokin uusi lääke, kun tämä hoito ei vaan auta. Siihen minä sanoin, että no jos se ei kerran auta, niin minä en halua enää mitään uusia ruveta kokeilemaan, minulla on niin paljon ollut näitä sivuvaikutuksia, että enää yhtään en ota uutta. Ja sitten se katsoi minua vapautuneesti ja kysyi, että haluanko sitten, että lopetetaan tämä sytostaattihoito, ja minä sanoin, että haluan. Ihan siltä suoralta kädeltä, ilman mitään, sanoin, että minä en enää ota näitä hoitoja.

- Ja tämä lääkäri, hän oli niin niin vapautunut! Hän oli tuntenut sen vastuun niin suurena. Minä sanoin sille, että olisit kuule kutsunut meidät sisään vähän aikaisemmin, niin sun ei olisi tarvinnut täällä turhaan jännittää.

Kuolema on osa elämää

Vaikka itse kuolema ei Eineä masennakaan, hän kertoo kuitenkin välillä kaipaavansa enemmän entistä puhtiaan takaisin. Innostusta hän löytää täysin arkisista askareista kuten ruoanlaitosta. Niin kauan kun hän pystyy siihen, hän tietää olevansa vielä mukana elämässä.

Kipuja Einellä ei ole vielä oikeastaan edes ollut, sillä hän on tarkkaan hoidetun kipulääkityksen avulla onnistunut pitämään ne kokonaan piilossa. Hän ei tiedä, tulevatko ne vielä vastaan ennen kuolemaa, mutta haluaa uskoa lääkäreihin, jotka arvelevat, ettei niitä välttämättä edes tule. Toki sairauden edetessä vastaan tulee muitakin vaivoja, kuten unettomuutta, mutta Eine on sujut niiden kanssa.

- Olisi ihanaa, jos muutkin ihmiset voisivat ymmärtää, että tämä kaikki kuuluu elämään.

Höristän korviani erityisesti, kun Eine kertoo, mitä hän muilta ihmisiltä ympärillään toivoo.

- Olen toki itsestänikin ikävästi huomannut, että jos olen vaikeasti sairaan ihmisen lähellä, saatan tuntea, ettei minulla ole mitään annettavaa hänelle, enkä ole löytänyt sitä, mitä minun olisi ehkä pitänyt sanoa. Mutta täällä onneksi kuunnellaan ja huolehditaan ja aina ollaan läsnä. Se läsnäolo on tärkeintä. Että minua kuunnellaan ja että voin halutessani tuoda tunteeni esille.

Omaisten surulta Eine ei kuitenkaan voi välttyä, ja se onkin ainoa asia, mikä häntä harmittaa. Eine kertoo olleensa elämässään ehkä turhankin holhoava, ja sukulaisten murheen kohtaaminen on nyt tietysti vaikeaa.

- En minä yksin tässä ole sairas, ei sitä voi unohtaa. Mutta olen sanonut heille kaikille sen, että kun minä en kuitenkaan voi enää missään asiassa auttaa, niin nyt minä olen sen verran itsekäs, että elän vaan tämän lopun ajan, en sure enkä huolehdi. Te saatte ihan minun nähteni surra, te saatte olla ihan mitä te haluatte, mutta kukaan ei saa ottaa minulta pois tätä ihanaa tunnetta, mikä minulla on.

- Silti, kuinka onnellista se olisikaan, jos voisi lähtiessään jättää kaikki ihmiset onnellisiksi, tietäisi, että niillä on asiat hyvin.

Kantava voima

Uskonto on ollut Einelle tärkeä asia läpi elämän, mutta hän ei juuri viihdy kalseissa kirkoissa, vaan haluaa pitää uskonsa enemmän itsensä ja Herran välisenä.

- Minulla on syvä luottamus siihen, että joku voima kantaa minua eikä hylkää koskaan. Se on se, joka pitää minut iloisena ja tyytyväisenä. Elämä on lähtenyt siitä ja se loppuu siihen, ja olen iloinen siitä, että olen saanut sen rauhan. En tiedä, olenko oikeassa, mutta mulla on sellainen tunne, että se on nyt sitä armoa. En voi sitä oikein kuvitella muuksikaan.

Eine uskoo joutuvansa kuolemansa jälkeen tilille elämässä tekemistään asioista, ja saa varmasti silloin osakseen myös nuhtelua, mutta ei ole koskaan halunnut ajatella liiemmin, mitä sen jälkeen seuraa. Hän ei tiedä, onko helvettiä olemassa, mutta ainakin toivoo, ettei olisi. Hän myös toivoo, että kaikki saisivat sillä hetkellä pahemmatkin tekonsa anteeksi.

Juhlakalu

Eine ei pelkää, millaisiksi hänen viimeiset päivänsä koituvat, mutta haluaa ainakin pysyä poissa letkuista ja kuolla kivuttomasti. Hän on lukenut Saattohoito-nimisestä kirjasta, että näin pitkään jatkuneessa syövässä kuolema voi tulla hyvinkin nopeasti.

- Totta kai, jos ihminen saa valita miten kuolee, niin ei se ainakaan sitä tuskallisinta tietä valitse.

- Tässä kuitenkin tapahtuu se, että minä tavallaan hiivun. Kaikki elintoiminnot katoavat vähitellen juuri sen takia, että maksa on niin tärkeä elin. Sitä pikkuhiljaa hiipuu ja hiipuu ja hiipuu, ja sitten siinä saattaa onnellisesti vaan nukahtaa pois.

Kivuttomuutta tärkeämpi tekijä hänelle on kuitenkin mahdollisuus edetä kuolemaansa rauhassa. Hän on iloinen siitä, että pääsee kuolemaan sairauteen ja että hänen omaisillaankin on ollut aikaa valmistautua siihen – toisin kuin jonkin auto-onnettomuuden kohdalla. Kuolinhetken hän haluaisi tapahtuvan Terhokodissa.

Hän onkin jo osallistunut omien hautajaistensa suunnitteluun. Hän ei ole lähtenyt sanelemaan yksityiskohtaista ohjelmaa, mutta on käynyt tapaamassa henkilökohtaisesti seurakuntansa pappia, joka tulee hänet myöhemmin myös siunaamaan.

Einellä ei ole tarkkaa arviota siitä, kuinka kauan hänellä on vielä elinaikaa jäljellä, mutta hän on varma, että tämän vuoden aikana hetki kuitenkin koittaa. Hän täyttäisi ensi huhtikuussa 80 vuotta, mutta sitäkään hän ei murehdi, elääkö hän siihen asti vai ei. Symbolinen hetki kuitenkin tuntuu hienolta.

- Minä olen tässä nauranutkin, että vaikka en ole koskaan halunnut syntymäpäiviä ja sellaisia omalla kohdallani viettää, niin nyt minä pidän itselläni sen oikeuden. Nyt minä olen tämän vuoden juhlakalu!

Aatu Komsi

P.S: Eine Toivonen kuoli 11. helmikuuta 2005, alle kuukausi haastattelumme jälkeen. Hän oli juuri lähdössä viikottaiselle käynnilleen Terhokotiin ja häntä oli tultu sieltä autolla hakemaan, kun hän lyyhistyi kotinsa ulko-oven eteen.

Takaisin hakemistoon

"Mitä te kuolemasta kysytte, kun ette ymmärrä elämääkään?"

Lääketieteelle kuolema on elimistön aineenvaihdunnan täydellistä ja pysyvää lakkaamista. Kuolinhetki voidaan määrittää joko sydämen pysähtymisestä (sydänkuolema) tai aivotoiminnan lakkaamisesta (aivokuolema). Minulle kuolema on musta aukko.

Se vetää kaikkia puolueettomasti puoleensa, eikä sen tapahtumahorisontin takaa ole enää mahdollista lähettää informaatiota tähän maailmaan, jossa nyt elän. Olen lukenu useita teorioita siitä, mitä mustaan aukkoon putoavalle aineelle tapahtuu. Yksikään näistä vielä ole vakuuttanut minua.

Kuolematta paras

Ihmisen lajityypillinen ominaisuus näyttää olevan usko omaan kuolemattomuuteen. Samalla tavoin, kuin en pysty kuvittelemaan, mitä tapahtui ennen maailmankaikkeutemme alkua, en voi ymmärtää sellaista tilaa, jossa tietoinen minäni on jo kauan sitten lakannut ajattelemasta. Vaikka usein sanon, että kuoleman jälkeen ihminen maatuu, olisi absurdia ajatella, että näin kävisi myös sille, mitä nyt kutsun minäkseni. Olenko todellakin olemassa vain, jotta hajottajamikrobit voisivat palauttaa sen orgaanisen ja epäorgaanisen aineen, josta tietoisuuteni koostuu, muitten ekosysteemin jäsenten käyttöön?

Toinen ihmislajin vitsauksista on se, että arkipäiväisessä keskustelussa kuolemasta on yksinkertaisesti mahdotonta puhua, ainakaan viileän analyyttisesti. Kun aihepiiriä aletaan lähestyä päädytään joko epämiellyttävään vaikenemiseen (mistä tuleekaan sanonta kuoleman hiljaisuus?) tai valtavaan pauhuun, jossa jonkun keskustelijoista on pakko vakuuttaa muut siitä, että juuri hänen oma suhtautumisensa kuolemaan on varsin fiksu ja filmaattinen.

Uskottavia vastauksia etsimässä

Kuolema on ongelmallinen tutkimuskohde. Tieteellinen mieli haluaisi pilkkoa kaiken pohjatiedon pieniksi pureskeltaviksi palasiksi, esittää hypoteesinsa, suorittaa vaadittavat mittaukset ja sen jälkeen esitellä tuloksensa siitä, minne ihmisen tietoisuus matkaa kadottuaan omasta kokemusmaailmastamme. Mutta tässä juuri onkin ongelman ydin: Meillä ei ole sellaista yhteistä ympäristöä kuolleiden kanssa, missä voisimme haastattelututkimuksemme suorittaa. Empirismi ei selvästikään ole varteenotettava vaihtoehto.

Usein helpompi ja suositumpi tapa, kuin ottaa selvää tieteellisen metodin tuomasta tiedosta, on yleistää jokin omista arkikokemuksistaan tiedoksi. Kyllähän me kaikki niin teemme: Oloni on paljon parempi, kun olen nauttinut hyvästä ruoasta, vaikka friteeratun banaanin ja kermajäätelön positiivista vaikutusta ei olekaan tieteellisesti todistettu. Mutta miten kuolema sitten vaikuttaa olotilaani? Mihinköhän arkikokemukseen sitä voisi nojautua, kun omaa kuolemaansa ei vielä ole kokenut?

Entä sitten ne suuret auktoriteetit, joiden mielipiteisiin on aina ennenkin ollut niin helppo yhtyä silloin, kun usko omaan järkeen horjuu? Mitä enemmän olen tutustunut sellaisiin tiedemiehiin, joiden kaikki muu elämä tuntuu rakentuvan puhtaalle loogiselle päättelylle ja järjen käytölle, sitä moninaisempiin kuolemanjälkeisen elämän kuvauksiin olen törmännyt. Minkään näkemyksen edustajia ei tunnu olevan riittävästi, jotta voisin omaksua valmiin mielipiteen kuolemasta. Löytöretkeilijän laivani taisi jälleen kerran karahtaa kiville.

Kaipaamme sittenkin enemmän turvaa kuin totuutta

Vaikka emme voi nykytietämyksen valossa sanoa juuri mitään kuoleman jälkeisistä tapahtumista, rikkoutuneen purteni paikkaaminen auttoi minua oivaltamaan, miksi kuolemakeskusteluissa käy niin kuin niissä käy. Meillä on tarve suojata omaa kuolemakäsitystämme, koska jollain tasolla tiedostamme, että perusteemme lepäävät veitsenterällä. Tällaisessa tilanteessa meillä ei ole varaa huumoriin eikä itseironiaan.

Samalta suunnalta löytyy myös selitys siihen, miksi kaikissa maailmanuskonnoissa uskotaan ihmisen tietoisuuden jatkumiseen kuoleman jälkeen, tosin jonkinasteiseen muodonmuutokseen kautta. Tietoisuuden lopun kohtaaminen on monille niin musertavaa, että on paljon lohdullisempaa ajatella toisin.

Rauhallista yhteiseloa kohti

Miksi meidän sitten ylipäänsä tulisi puhua niinkin kipeistä aiheista, kuin kuolemasta? Eikö Kungfutsekin jo opettanut elämänviisautta otsikossa lainaamallani kuolemattomalla lausahduksellaan? Eikö meillä tosiaankaan ole muuta tekemistä, kuin varustaa uusia laivoja matkaamana kohti arvoituksellisia, mutta pelottavia vesiä? Onhan meillä koko elämä elettävänä!

Kuolemisen pohtiminen on kuitenkin osa ihmisenä kasvamista, sitä paljon puhuttua elinikäistä oppimista. Käsittelemällä näitä kysymyksiä turvallisessa ympäristössä voi kenties vähentää kuoleman kohtaamiseen liittyvää ahdistusta ja pelkoa. Oman kuoleman lisäksi meidän on väistämättä kohdattava myös muitten, niiden rakkaimpienkin, poismeno. Kun olemme tekemisissä kuolevien kanssa omat suojapiikkimme nousevat liian helposti pystyyn.

Lapsena elin monta onnellista vuotta tietämättä mitään mustista aukoista. Kai minä vieläkin mahdun niiden kanssa samaan maailmankaikkeuteen, vaikken niitä koskaan oppisikaan ymmärtämään?

Jaana Vapaavuori

Takaisin hakemistoon

Kuolema ja liian lyhyet housut

Piru, paholainen, kuolema. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä on tarve käsitellä pahuuden ja kuolemisen selittämätöntä ongelmaa personifikaation eli henkilöinnin avulla. Pahan ruumiillistuma on myös keino ulkoistaa ihmisyyteen liittyviä itsekkäitä tarpeita ja selittää ihmisten kohtaamia onnettomuuksia. Kuvataide on jo luolamaalausten ajoista asti ollut tällaisten myyttien ja tarinoiden luomisessa tärkeä väline.

Suomen taiteessa eniten tätä aihetta on käsitellyt 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa elänyt symbolisti Hugo Simberg. Hänen piruparkansa, luurankonsa ja enkelinsä ovat tuttuja miltei kaikille suomalaisille. Mutta millainen Simbergin suhde kuolemaan oikeastaan oli? Hänen hahmonsahan näyttävät yleensä vähän hassuilta, huvittavilta. Ei kai kuolema ole mikään naurun asia?

Suomalaisuus olennaista

Hugo Simberg ei kuvannut pirujaan kristinuskon julmina perivihollisina, vaan pikemminkin suomalaisten kansansatujen tonttuja muistuttavina, inhimillisinä olentoina. Tähän voidaan nähdä muutamiakin eri syitä. Vaikka Simberg oli Suomen merkittävimpiä symbolisteja, ei hän saanut paljoa vaikutteita ulkomailta vaan joutui yhdistämään uuden aatteen perinteiseen kuvastoon. Tätä voidaan nykyään pitää hyvänä asiana, sillä juuri suomalaisen tarina-aineksen kuvittajana Simberg on tullut niin merkittäväksi ja tunnetuksi hahmoksi taidehistoriassamme. Totta kai taiteilijalle tutut aiheet tekivät hänen töistään myös hyvin syvällisiä. Piru voidaan nähdä hänen töissään eräänlaisena ihmisen peilikuvana, jonka heikkoudet ovat meidän hyveitämme ja hyveet taas heikkouksiamme. Erään vanhan viisauden mukaan kosketamme toisiamme eniten juuri heikkouksillamme, emme täydellisyydellämme.

Entä se kuolema?

Myös luurankomiehestään, kuolemasta, Simberg teki hieman huvittavan hahmon, jolla oli liian lyhyet housut. Silti kuolema on herkkä ja tunteikas, kuten useista Simbergin kuuluisimmista teoksista, muun muassa Kuoleman puutarhasta, voi havaita.

Suomalaisessa kansanperinteessä ei kuolemaa aina olekaan pidetty pahana asiana tai hahmona. On ajateltu, että kun ihminen kuolee, hänellä on edessään tuntematon matka. Tällöin on hyvä jos hänellä on mukanaan opas. Simbergin kuolema ei siis kenties olekaan kaikkivoipainen ja julma hahmo, vaan hiljainen auttaja, jonka avulla maailmasta lähteminen ei ole niin vaikeaa.

Vain osa elämää

Kuoleman erilaiset symbolit eivät olleet Simbergin ainoita aiheita. Hän kuvasi myös luonnon tapahtumia, satuja ja suomalaista maalaiselämää. Erityistä kiitosta jo elinaikanaan hän sai realististisista muotokuvistaan. Simberg itse ei kuitenkaan pitänyt niin realistisuutta kuin symbolismiakaan sinänsä tavoitteena. Hänen mielestään taiteen tärkein tehtävä oli välittää katsojalle taitelijan kuvaama tunnelma ja saada hänet ajattelemaan arjesta poikkeavia asioita. Tämä kenties onnistui parhaiten hänen kasvua ja lakastumista, elämää ja kuolemaa kuvaavissa teoksissaan. Ne ovatkin kaikkein tunnetuin ja arvostetuin osa hänen tuotantoaan. Mutta tieto siitä, että Simbergin maailmassa oli paljon muutakin kuin kuolema, on myös olennainen. Se osoittaa, ettei hän turhaan mystifioinut kuolemaa tai antanut sen varjostaa koko elämäänsä, vaan hyväksyi sen vain luonnollisena osana elämän jatkuvaa kiertokulkua.

Venla Rossi

Takaisin hakemistoon

Runo uusavuttomille

okei, olen uusavuton
en osaa käyttää tiskikonetta
enkä tiskata (oikein)

Spagettia osaan jo keittää
Kaksi vuotta kotoalentämisen jälkeen
Ja paistaa valmiiksi marinoitua kanaa
(pelkään aina että ne jäävät raaoiksi)

En osaa maksaa laskuja ajoissa
Maito jääkaapissa on kaksi kuukautta vanhaa
Kahvi on aina liian laihaa (sanovat muut)

Mutta vuodet ovat myös täynnä saavutuksia

Osaan pestä pyykkiä (myös käsin)

Annis

Takaisin hakemistoon

Kuolema vaikenee

Kuolemasta harvemmin puhutaan. Ja kun puhutaan, siitä ei puhuta suoraan, vaan käytetään mieluummin erilaisia kiertoilmaisuja. Miksi elämään erottamattomasti kuuluvasta ja meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin koskettavasta asiasta vaietaan niin usein?

Hän meni rajan taa

Vainajista harvemmin puhutaan suoraan käyttäen sanaa kuollut. Samoin käyttäydytään kuolemisesta puhuttaessa. Useammin tulee käytettyä erilaisia fraaseja, joista kaikki tietävät, mitä tarkoitetaan. Tällöin kenenkään ei tarvitse sanoa suoraan sitä hirveää, pahankaikuista sanaa; kuolemaa. On vain jotenkin helpompi puhua edesmenneestä tai poisnukkumisesta. Tällaiset ilmaisut ovat vakavia ja juhlavan kuuloisia, ja antavat puheelle helposti osaaottavan ja surevan sävyn. Kuolema on ihmiselle lähes mahdotonta käsittää ja nämä lausahdukset tekevät siitä edes hieman ymmärrettävämmän tuntuisen. Useat näistä fraaseista ovat kuitenkin uskonnollisesti värittyneitä, kuten lausahdus "mennä taivaaseen".

Lapsille puhuttaessa käytetään muutamia tiettyjä ilmaisuja, joita muuten ei käytetä kuolemasta puhuttaessa. Pieni lapsi ei pysty käsittämään kuolemaa edes senkään vertaa kuin aikuiset ja nuoret. Pienestä lapsesta kuolema ja elämän rajallisuus saattaa tuntua erittäin pelottavalta asialta, joka voi kohdata uudestaan milloin tahansa. Kukapa ei muistaisi nähneensä lapsena hirveitä painajaisia siitä, kuinka kaikki kuolevat aivan yllättäen? Yleensä ensimmäinen lapsen kokemus kuolemasta syntyy isovanhemman kuollessa. Klassiset lauseet lapsille kuolemasta puhuttaessa ovat "ukin on nyt hyvä olla"-tyyppisiä, joilla pyritään rauhoittamaan lasta ja todistamaan, että kuolema ei ole paha ja luonnoton asia.

Hän heitti veivinsä

Vakavien ilmaisujen lisäksi on keveämpiä, joita käytetään esimerkiksi kuolemasta vitsailtaessa. Ne ovat toinen toistaan mielikuvituksellisempia; mistä mahtavatkaan juontaa juurensa esimerkiksi sanonnat "heittää veivinsä", "potkaista tyhjää" tai "heittää lusikkansa nurkkaan"? Näiden ja juhlavampien ilmaisujen välissä on jyrkkä tyyliero, pidettäisiinhän lähes loukkauksena kuollutta kohtaan puhua vakavissaan veivinsä heittäneestä.

Kirjallisuudessa kuolema personoituu joskus kuvataiteestakin tuttuun viikatemiehen synkeään hahmoon. Tähän hahmoon ovat tarttuneet myös jotkin humoristit. Esimerkiksi Terry Pratchettin fantasiaparodioiden teho perustuu suurilta osin inhimillistettyyn, koheltavaan kuolemaan. Erehtyväinen viikatemies ei kovin pelottavalta tunnu ja sille on helppo nauraa. Tähän samaan pyrkivät myös lusikan nurkkaan heittäminen ja muut kielelliset keinot; kuoleman pelottavuuden pienentämiseen.

Vaivautunut hiljaisuus

Suomen itsemurhatilastot ovat todella synkeitä ja vuosittain lukuja julkaistaessa kauhistellaan niiden suuruutta ja mietitään keinoja niiden pienentämiseksi. Itsemurha on kuitenkin suomalaisessa kulttuurissa edelleen vaikea, jopa hävettävänä pidettävä asia. Itsemurhista harvemmin puhutaan suoraan. Tämä näkyy esimerkiksi tilanteissa, jossa jonkin kaukaisemman tuttavan yllättävän kuoleman syytä kysellessä saa vastaukseksi mulkaisun ja epämääräistä mutinaa. Tai eivätpä ole harvinaisia suvuissa ne serkut tai pikkuserkut, joista varsinkaan vanhemman ikäpolven sukulaiset eivät suostu puhumaan ja hyssyttelevät kysyttäessä olemaan kyselemättä tyhmiä. Miksi on näin? Usein itsemurhan tehneen omaiset tuntevat huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä ja pohtivat tekivätkö jotakin väärin tai olisivatko voineet jotenkin estää tapahtuneen. Näin tunteminen on aivan luonnollista, kuitenkaan siitäkään ei haluta keskustella edes samaa asiaa pohtivien läheisten kanssa. Näky ykö tässä kliseinen juro suomalainen luonne; tunteista ei haluta puhua?

Suomalaisen kulttuurin pohjana on vuosisatoja ollut ja on monessa asiassa yhä edelleenkin luterilaisen kirkon ja sitä ennen katolisen kirkon moraalikäsitykset. Kumpikin tuomitsee itsemurhan jyrkästi, se on kummankin kirkon oppien mukaan synti. Moneen varsinkin vanhemman sukupolven ihmiseen on saattanut tämä jyrkkä tuomitseva asenne iskostua syvälle kasvatuksessa.

Länsimaisen kirjallisuuden tunnetuin itsemurha lienee von Goethen Wertherin kuolema. Ilmestyessään 1774 kirjaa paheksuttiin, sillä sen pelättiin järkyttävän Wertherin kaltaisten herkkien nuorten miesten tunteita niin, että he päätyisivät Wertherin lailla itsemurhaan toivottoman rakkauden takia. Itse asiassa kirjan ilmestymisen jälkeen Keski-Euroopassa koettiin pieni nuorten aatelismiesten itsemurha-aalto. Edelleenkin itsemurhille helposti etsitään syntipukkia, muutama vuosi sitten kohuttiin mediassa metalliyhtye Himin musiikin mahdollisesti inspiroimista itsemurhista.

Itsemurhaan suhtautuminen ei kuitenkaan ole samanlaista kaikissa kulttuureissa. Esimerkiksi samurai-Japanin harakirit eli kunnian vuoksi tehdyt itsemurhat olivat hyväksytty ja kunniakas tapa kuolla.

Puhuminen helpottaa

Jo kuoleman ajatteleminen voi olla ahdistavaa ja siksi kuoleman sysäisi mielellään ajatuksissaan kauaksi taka-alalle ja kaivaisi sen sieltä esiin vasta, kun se jostakin syystä tulee ajankohtaiseksi. Käytännössä katsoen kaikki ihmiset pelkäävät jossain määrin kuolemaa, vaikka sitä ei välttämättä helppoa itselleenkään myöntää. Jollei pelkää varsinaista kuolemaa niin voi pelätä, että esimerkiksi joutuisi kuolemaan tuskallisesti ja vaikeasti.

Yleensä ihmisten on vaikea puhua pelkäämistään asioista. Kuitenkin puhuminen on usein helpottavaa, puhuessa antaa pakostakin pelolleen muodon eikä se enää ole pelkkä epämääräinen möhkäle. Pelottavuudessaan kuolema ja sen lopullisuus on kuitenkin aina kiehtonut ihmismieltä. Jokainen on joutunut miettimään omaa näkemystään siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Eikö olisi paljon hedelmällisempää pohtia silloin tällöin asiaa ääneen ja kuulla erilaisia katsantokantoja asiaan? Rauhallinen keskustelu kuolemasta rauhoittaa yleensä mieltä, kun huomaa kaikkien ihmisten olevan yhtä epävarmoja ja pieniä kuoleman edessä.

Inka Tuominen

Takaisin hakemistoon

Kun mä kuolen...

Eräänä sateisena joululomapäivänäni, kun kaikki lahjakirjat oli luettu eikä ulkoilukaan enää innostanut, päädyin googlaamaan hakusanalla "kuolema". Yllätyksekseni ensimmäinen hakutulos oli testimaa.com:in kuolematesti, joka "kertoo kuolinpäiväsi järkähtämättömällä tarkkuudella". Testimaan innoittamana päätin aloittaa todellisen kaupanteon kuolemalla ja ryhtyä myymään kuolemauskomuksiin liittyvää konsultointipalvelua.

Kuinka houkuttelevalta se näyttääkään:

Viekö työ kaiken energiasi elämän syvimpien kysymysten pohtimiselta?
Puuttuuko elämästäsi turvallisuutta ja järkähtämättömyyttä?
Osoitteessa www.yksilollinenkuolemasi.com muokkaamme juuri sinulle sopivan kuolemakäsityksen, totta kai sopivaa korvausta vastaan.

Ja ei aikaakaan, kun kauppa alkoi käydä...

Musta ois ikävää, et ees osa musta jatkais elämäänsä vaikka kärpäsenä tai skorpionina. Mä haluaisin yksinkertasesti varmistua siitä, et mun elämä tääl ois ainutkertanen. Miten se onnistuu varmimmin?
(Kaikkia hyönteisiä kammoava)

Kun halutaan varmistua ihmisen maanpäällisen elämän ainutkertaisuudesta, on katsomukseen helppo liittää myös lineaarinen aikakäsitys, siis kerran synnytään ja kerran kuollaan. Tällaisen yksilöllisyyttä korostavan näkemyksen löydät kaikista kolmesta Lähi-idän suuresta uskonnosta, kristinuskosta, islamista ja juutalaisuudesta. Samalla saat kaupanpäälle monoteistisen maailman, jolla silläkin on oma alkunsa (maailman luominen) ja loppunsa (maailman tuhoutuminen), josta ikävä kyllä alkaa iankaikkisuus. Iankaikkisessa elämässä voit kuitenkin olla varma siitä, että elitpä sitten taivaassa, paratiisissa tai helvetissä, elät omana ajattelevana ja tuntevana itsenäsi, et minkään muun eläinlajin edustajana. Suosittelemme tätä vaihtoehtoa sinulle myös siksi, että mikäli et ole kiinnostunut lopullisesta sijoituspaikastasi kuoleman jälkeen, ei sinun tarvitse muuttaa tämänhetkisessä elämässäsi mitään. Muutenkin parempaan paikkaan pääsyn edellytykset ovat oppijärjestelmästä riippuen varsin erilaiset. Halutessasi löydät niistä myös light-version, esimerkiksi lukemalla Antti Kylliäistä.

En voi sille mitään mut kalman ajatukset saavat parkkiintuneen ihoni kananlihalle. Pojantyttäreni on sellainen kiihkomielinen telaketjuateisti ja väittää, että ihminen vain maatuu kuoleman jälkeen. Ei se voi olla niin helppoa, että on vain yksi onneton elämä. Ihminen on liian kehittynyt henkisesti, että luontoäiti vain heittäisi sen pois. Mikä siis lohduksi kuolemanpelkoon?
Joutavuuksiin juuttunut isoäiti

Ole huoleti, sillä ateistisesti ajattelevat ovat Suomessa selkeä vähemmistö. Löydät varmasti oman tapasi suhtautua kuoleman jälkeisiin tapahtumiin, mutta tässä muutamia esimerkkejä: Vuonna 1991 joka toinen suomalainen sanoi uskovansa kuolemanjälkeiseen elämään ja 41 % kuolleiden ylösnousemukseen (Gallup Fennica, 1991). Eikä tässä vielä kaikki, sielunvaellukseen kertoi uskovansa 28 % eli enemmän kuin joka neljäs suomalainen!

Minua on aina pidetty hieman omituisena käytännönläheisen kuolemasuhteeni takia. Ajattelinkin kysyä, et mikä olisi taloudellisesti edullisin katsantokanta, sieluni tai ruumiini tulemisilla ja menemisillä ei ole niin suurta merkitystä.
(Toimitusjohtaja)

Sinulle emme ainakaan suosittele mitään Kiinan vanhoista uskonnoista eikä muitakaan uskontoja, missä vainajat ovat omalla tavallaan läsnä nykypäivässä ja heille on suotavaa lähettää uhrilahjoja mahdollisimman usein. Myös kotimaassamme hautamenoilla on taipumus muodostua kalliiksi, niin uskonnollisilla kuin uskonnottomillakin. Ennen kuolemaa uskoisimme halvimmaksi tulevan uskontokuntiin kuulumattomana elelemisen. Hyvissä ajoin kannattaa sitten muuttaa sellaiseen valtioon, jossa hautauslainsäädäntö ei vaadi kaikkia haudattavaksi julkisille hautausmaille.

Musta ois ihan sikamakeeta päästä vieraaksi omiin hautajaisiini, vähän niinku Tom Sawyer siinä yhessä Mark Twainin kirjassa. Oisko se mitenkään järjestettävissä?
(Vaihtoehtoja, kiitos!)

Mikäpä ei tässä kaupallisten vaihtoehtojen maailmassa olisi mahdollista! On olemassa primitiivikulttuureja, joissa ihmisen kuolinhetki ei suinkaan ole nykylääketieteen määritelmän mukainen. Esimerkiksi monissa eskimokulttuureissa ihminen on saattanut itse julistautua kuolleeksi ja olla kunniavieraana omissa hautajaisissaan (Juha Pentikäinen, Duodecim 20 03; 119 (13 ) :1281-91). Sinun täytyy kuitenkin olla varma halustasi kuolla, sillä hautajaisten jälkeen viikatemiehen jouduttaminen ei suinkaan ole henkirikos.

Sosiaalihuollon säästöjä pohtiville täytyy vielä mainostaa, että meidän individualistisessa kulttuurissa puhutaan aivan liian vähän siitä, jos vanhuksen sosiaalinen kuolema tapahtuu ennen kliinistä kuolemaa. Kyseisen eskimokulttuurin ratkaisu on mielestämme nerokas ja taloudellinen.

Jaana Vapaavuori

Takaisin hakemistoon

Ennakkomakua ensi numerosta

työnimi Uusi elämä

Ahdistaako huono elämäsi? Pidätkö koipalloja sisäpelikengissäsi? Täytätkö ravintoympyrän vihanneslohkon kerta toisensa jälkeen ranskalaisilla ja cheddarjalopenoilla? Ei se mitään, tällaisia mekin olimme aikaisemmin!

Se alkoi viattomana vitsinä tiedotusjaoston saunaillassa: toimittaja Komsi pröystäili lihansyönnillään ja liikunnan totaalisella puutteella päätoimittaja Erannin komppaillessa kiivaasti. Mutta se nyt on sellaista puhetta mitä raavaat uroot pitävät saunoessaan, eikö? Tällä kertaa vitsi ns. ryöstäytyi käsistä, ja päätimme suorittaa ihmiskokeen. Mihin riittää toimittajan tahto?

Emme halunneet lopullisesti sementoitua osaksi niitä nuoria miehiä, jotka turmelevat auvoiset eläkepäivänsä laamailemalla kukkeimman nuoruuden selkä kyyryssä tietokoneen äärellä. Vielä ei olisi liian myöhäistä muuttaa asioita! Ja jotta me julkisuudenkipeät egomaanikot saisimme kannustimen, tulisi kaikesta tästä toki kirjoittaa reportaaseja lehteen. Jos ei pelkkä huoli omasta terveydentilasta, niin pelko julkisesta nöyryytyksestä kyllä panisi vipinää puntteihimme.

Lähtötilanne on oikeastaan varsin surullista luettavaa: keskimääräinen yöuni lähempänä viittä kuin kahdeksaa tuntia, rasvaista ruokaa monta kertaa päivässä, kumpikaan ei koskaan syö aamupalaa, liikuntaa? Voiko sormien liikkeen näppäimistöllä laskea? Tästä ei onneksi pääse kuin ylöspäin.

Ja itse asiaan tylyllä meiningillä: kolme kertaa liikuntaa viikossa, vähemmän rasvaa, enemmän rehua, vähintään 56 tuntia unta viikossa. Venyttelyharjoituksia, rajoituksia tietokoneenkäyttöön, tutustumiskäyntejä kuntosalille... Sanalla sanoen: uusi elämä! Ja kuinka ollakaan! Kuin sattuman taikaiskusta seuraavan numeromme teema on myös uusi elämä, niin tältä kuin muiltakin kanteilta. Nappaa siis keväällä käsiisi lehden seuraavakin numero ja tarkista, kuinka käy toimittajien!

"Tärkeintä on hyvä show. Liikuntasalille lähtiessä piti katsoa tarkkaan, että oma paita vain ei olisi liian tumma, jotta lihasten puuttuminen paistaisi valokuvista mahdollisimman kirkkaasti. Valitettavasti unohdin sittenkin alussa mittauttaa rinnan-, vyötärön- ja hauiksenympärykseni, mutta valokuvat sentään löytyvät! Opin muuten silloin, että punttiksella voi saada alennusta, kun kertoo olevansa kuntosalilla elämänsä ensimmäistä kertaa." (Komsi)

"Tuntuu kuin koettaisi jonglöörata kolmella pallolla: kaksi kyllä pysyy ilmassa, mutta kolmas ei sitten mitenkään. Jos saa nukuttua tarpeeksi ja liikuttua, tulee varmasti syöneeksi väärin, liikunta ja ruokavalio kostautuvat lyhyemmillä yöunilla jne. Ei ole helppoa. Mutta onneksi voi kokea myös tyydytyksen tunteita, toimittaja Komsin totaalisessa omistamisessa sulkapallossa, jos ei muusta." (Eranti)

Takaisin hakemistoon

Aina avautuu

[ mood | sugar intoxication ]

Olen kuullut, että nykyään kaikilla on nettipäiväkirja. Sellaisen kirjoittamisen täytyy siis olla auvoista. Ikävä kyllä minulla ei ole mahdollisuutta nettiin, joten päätin aloittaa lehtipäiväkirjan. Kukapa nyt ei minun kiinnostavasta elämästäni haluaisi lukea joka lehdestä.

Kunnon nettipäiväkirja tarvitsee toki nimen. Monet kutkuttavat vaihtoehdot risteilevät mielessäni. Kokkisota sai minut melkein ottamaan nimeksi Elämäni vispilänä ja baarissa istuessani tuli mieleeni Rakastettuni, raiheinä. Ystäväni ehdotti minulle seuraavaa: Siellä missä on itiöitä, on myös sieniä.

Aloin kuitenkin ajatella, että nimen pitäisi kertoa jotain syvällistä päiväkirjan kirjoittajasta. Parempaa en keksinyt. Nimi olkoon siis: Aina Avautuu!

Kuitenkin vielä tärkein puuttuu - pieni kuva, jota on syytä miettiä huolella. Lehtipäiväkirja on avain tulevaan menestykseeni niin yksityiselämässäni kuin myös julkisuudessa. Valmistauduin ja minusta otettiin kuva, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä julkaistavaksi. Onhan tämän lehden levikki kuitenkin tuhansia. Päädyin yksinkertaiseen ja kauniiseen. Kuva tunnetusti kertoo enemmän kuin tuhat pikseliä.

Vähän voisin ehkä kertoa itsestänikin. Olen luonteeltani hunskeli tyyppi. Jos olisin vaate, olisin villasukat, sillä minun on kylmä, jos olisin huone, olisin sauna, koska minua paleltaa, jos olisin huonekalu, olisin patteri, koska täällä ei ole ikinä lämmin... Miksi kukaan ei kysy mikä kasvi olisin? Voisin räväyttää jotain hillittömän hauskaa ja olla Humulus Lupulus. Eikö vain, että nyt tiedätte minusta kaiken oleellisen!?!

Mistä sitten tunnistatte minut kadulla, en toki halua jäädä anonyymiksi raapustelijaksi? Katso vain rohkeasti komean leukani alapuolelle. Siellä Se välkkyy ja Sen kääntöpuolelta löydät myös tärkeän paikan ja päivämäärän, Kesäranta 25.7. Ne muistuttavat minua elämäni vallankumouksellisimmasta viikosta.

En saa tähän comments-linkkiä, joten voi kommentit lähettää lehden päätoimittajalle. Ne voi lähettää myös sähköpostina, niin pussiposti vie printit eteenpäin. Toivottavasti saan jo ensi päiväkirjassani kommentoida viestejänne.

Takaisin hakemistoon