keskustelua

Onko harrastaminen vain rikkaiden länsimaisten ylellisyys?

Muistan kun vanhassa koulussani vieraili 12-vuotias tšadilaistyttö. Meiltä oli etukäteen pyydetty kysymyksiä, ja joku kysyi, mitä harrastuksia tytöllä oli. Ihmeissään tyttö vastasi, että eihän hänellä sellaiseen ole aikaa kun koulunkäynnin lisäksi pitää vahtia sisaruksia ja muutenkin auttaa taloudenhoidossa. Koulunkäynnin sentään mahdollistaa kylässä oleva kaivo, muuten hän joutuisi kantamaan vettä.

Näin jälkikäteen ajatellen se oli tajuntaa laajentava kokemus. Minä, silloin 14-vuotiaana aina vain valittelin kuinka koulunkäynti oli tylsää mm. siksi, että tietokoneharrastuksille jäi liian vähän aikaa. Kritisoin myös kaikkia koulun epäkohtia, esimerkiksi kansistaan kuluneita kirjoja. Myös kotona minua sai (krhm... ja saa välillä edelleenkin) patistaa minua auttamaan kotitöissä. Mutta kun tietokoneella pelaaminen oli niin paljon kivempaa! Eihän sitä voinut keskeyttää.

Pah. Minun olisi pikemminkin pitänyt olla kiitollinen. Sain käydä koulua lämpimähkössä rakennuksessa ja vapaa-ajalla harrastaa jotakin, kaiken lisäksi kalliilla sähkölaitteella.

Ylipäätään harrastaminen katsotaan täysin normaaliksi toiminnaksi Suomen kaltaisessa rikkaassa länsimaassa. Pitäähän sitä nyt tehdä jotain muuta, että jaksaa töissä tai koulussa. Jos joku ei harrasta mitään, pidetään häntä vähintäänkin outona. Harrastuksen määritelmä tosin on varsin abstrakti. Entä olenko minä outo, kun suurin osa vapaa-ajan aktiviteeteistani liittyy Protuun?

Tilanne oli vallan toinen ennen nykyistä yltäkylläisyyttä. Silloin arjen askareet veivät niin paljon aikaa, ettei harrastuksille liiemmälti jäänyt aikaa. Koulussani vierailleelle tšadilaistytölle tämä tilanne on arkipäivää. Täten harrastusta voinee pitää kehityksen mukanaan tuomana lieveilmiönä.

Onko harrastus sitten ylipäätään mielekästä toimintaa? Eikö olisi parempi, että saisimme tehdä hiukan enemmän työtä arjen askareiden eteen? Sitten osaisimme arvostaa (materiaalista) hyvinvointia enemmän. Ehkei tämä ole kovinkaan realistinen ajatus, saavutetuista eduista luopuminen kun on niin vaikeaa. Voinee siis ajatella, että harrastus tyydyttää ihmisen halun tehdä ja toimia, kun toimeentulo ei enää edellytä yhtä suuria välttämättömiä ponnistuksia. Liikuntaharrastukset ovat malliesimerkki tällaisesta, nykyään kun joukkoliikenne ja yksityisautoilu mahdollistavat liikkumisen paikasta toiseen nopeammin kuin esimerkiksi kävellen tai ratsastaen.

Tämän halun tyydyttämiseen harrastaminen lienee mitä mainioin keino. Liiallinen työnteko tai opiskelu kun tunnetusti polttaa ihmisen loppuun. Tosin niin harrastuskin voi tehdä, esimerkkinä mainittakoon liiallinen järjestöaktivismi. Viimeeksi mainittu erityisesti, jos sille antaa liian suuren osan vapaa-ajastaan. Tällaisen välttämiseksi on mielestäni hyvä pohtia, mitä harrastukseltaan haluaa. Jos halu ei enää toteudu, ja harrastus ei ylipäätään tunnu mielekkäältä, se kannattanee lopettaa.

Alexander Holst

Takaisin hakemistoon